Kutsumaton vieras
Kun vammaisuus tulee perheeseen, ei se ole kutsuttu halusta tai ilosta. Se tulee kysymättä, istuu kotisi arkeen ja ruokapöytään.
Joskus raamit kaulassa, joskus kuin varkain hiipien. Joka kerta kuitenkin jälkiä jättäen. Tiputtaen perheen kohtaan, jossa sisälle tunteisiin ei pääse kukaan muu. Se vieras on kestittävä itse, halusit tai et. Siihen voit kyllä saada apuja, kahvinkeittäjiä, koko perheen vakiokakuntekijöitä tai kokkeja, joiden kirjo on usein liiankin värikäs. Kohdattava se vieras on kuitenkin lopulta yksin.
Se muuttaa kaiken. Samalla se ei muuta mitään, koska se on elämää siitä eteenpäin. Se on sinun perhe. Teidän maailma. Ei ole muuta. Se on hetkittäin myös eteenpäin vievä voima, mutta joskus unohtaen, että vieraskin voi uuvuttaa. Hetken. Se on perheen yhteinen vieras. Se on vieras, joka ei lähde silloinkaan, kun haluaisit mennä jo nukkumaan.
Se kysyy sinua ympäri vuorokauden, joillakin konkreettisesti ja fyysisesti, toisilla enemmän henkisesti ja rinnalla kulkien. Se on silloinkin, kun et jaksa. Se kertoo peittelemättä elämän epäreiluuksia, ottaa aikaa ja tunteita haltuun. Se herättää tunteita, kun keskustellaan oikeuksista koulupaikkaan, päivähoitoon, ystäviin, kommunikointiin , asuinpaikkaan, työelämään tai tukihenkilöihin. Se ravistelee ja pakottaa kohtaamaan myös sen, ettei kaikki ole aina reilua. Kaikki eivät osaa sitä kohdata. Kaikkea emme pysty estämään, vaikka leijonan voimalla kävisimme taisteluun oikeuksista, erilaisuuden hyväksymisestä ja ymmärtämisestä. Voimme silti vaikuttaa, keskustella ja pyrkiä luomaan vahvemmat ja tasapainoisemmat suhteet vierailijaan ja vierailijan asemaan ympäröivän yhteiskunnan rattaissa.
Se voi viedä perheessä aikaa ja huomiota muilta perheenjäseniltä. Se voi vaatia hyväksymään arjen valintoja, joissa kyläilijä ajaa röyhkeästi edelle. Se avaa maailman jossa epäreiluus tulee esille muuallakin kuin kotitöiden jaossa. Se opettaa katsomaan erilaisuutta tasa-arvoisesti. Uskoisin, että opettaa rohkeutta puolustaa arjenkin hetkissä niitä, joilla omat taidot ja kyvyt eivät siihen ole riittävän vahvat.
Se vierailija satuttaa. Eniten pelolla, ettei tule hyväksytyksi ja oikein kohdelluksi. Se pakottaa huutamaan metsään, katsomaan silmiin silloinkin, kun olisit valmis työntämään vierailijan ovesta ulos. Vierailija kaivaa lopulta itselleen pysyvän majapaikan. Se löytää uomansa perheessä aiheuttaen aika ajoin myllerryksiä. Jokainen kasvunvaihe avaa uudet asiat kahvipöytään. Samalla se tarjoaa niin paljon arvokkaita ja onnellisia hetkiä, ettei niitä muualta saa. Se parhaillaan hitsaa perheen tiimiksi. Pahimmillaan repii kaiken rikki.
Se on myös kylässä, kun ilo kuplii, onni nousee sydänalaan. Se avartaa ymmärrystä enemmän kuin kirjat ja luennot. Se ohjaa ihmisyyden havainnointiin ja opettaa vahvan lempeästi jokaisen oikeudesta olla täällä juuri sellaisena kuin on.
Sen vierailijan ollessa pysyvällä vieraspaikalla on kuuntelijoilla iso rooli. Ympärillä olevien rohkeudella olla rinnalla. Usein hiljaisesti rinnalla on riittävä. Yksinäisyys on vierailijasta huolimatta aika ajoin isoin asia. Silloin rinnalla seisominen on suurinta. Ei selityksiä ja hyvää tarkoittavia kannustuksia. Vierailija on tehnyt perheeseen jo lähtemättömän vaikutuksen, sitä ei tarvitse selitellä paremmaksi tai huonommaksi.
Hyväksytyksi tuleminen on yksi isoimpia asioita, joita pelkäämme ja tarvitsemme. Meillä ei vielä yhteiskunnassa olla erilaisuuden hyväksymisen tasapainossa, joskin eteenpäin menty monella tapaa, ja joltain osin hiivitty myös taaksepäin. Hyväksyminen vaatii rohkeutta. Uskallusta katsoa erilaisuutta. Kykyä nähdä sen voima, koska voimaa meissä on jokaisessa huolimatta erilaisuudesta, vammasta tai sairastumisen aiheuttamasta toimintakyvyn rajoittumisesta. Rohkeutta nähdä jokainen toimijana osana yhteiskuntaamme.
Uskalla kohdata, silloinkin kun et ymmärrä. Kuunnella ja kysyä. Nähdä mahdollisuudet.
Arvostamani nuoren naisen alun sanoin; Mestari tekee mestarin, näin sanottuna on vain mahdollisuudet eteenpäin.
Hyvää Kehitysvammaisten viikkoa.