Kultainen säie Pöyrisjärven hiekalla
Rinkat valmiina ja mieli avoinna kohti Lapin erämaata. Lomasuunnitelma. Odotettu.
Mukana perhe, jokainen omalla tavallaan valmiina.
Yhdessä aikaa, jossa kaikki on tässä ja yksinkertainen arki pyörii sen ehdoilla mitä mukaan otettu.
Tuttua ja silti aina niin odotettua. Valmiina? Rinkat selässä? Mennään.
Kävellään, viikko alussa ja ensimmäiset hetket kutkuttavat, odottaen mitä vaellus tarjoaa tällä kertaa. Lumoutuen ensimmäisistä hetkistä. Odottaen jotain tunnetta, joka aina saapuu. Rauhaa, levollisuutta ja helpoutta.
Kaikki on siinä. Lopulta hieman hikisinä, ei aina puhtain vaattein, ikuista puuroa aamulla ja leirin pystytystä ja purkua. Tutkimista, luonnon kunnioituksen pohtimista, kuoleman käsittelyä ja luonnon monimuotoisuutta tarkastellen ja asettumista osaksi jotain meitä isompaa. Niin ihanaa, kun se riittää. Riittää, että kuljet ja ihmettelet.
Olemme yhdessä. Pystymme tähän. On ollut hetkiä, kun mietin mihin pystymme, kun mukana elämässä kulkee pieni lisämauste erityisyyden nimekkeen alla. Mauste, joka tuplaa ilot ja surut, haasteet ja onnistumiset. Olemme pystyneet. Muistan vieläkin ensimmäisen pohjoisen erämaareissun jälkeisen helpottuneen ilon, kun pystyimme. Yhdessä.
Päivä kääntyy kohti iltaa, yötöntä yötä. Leiripaikka on edessä. Nälkä, hiki ja kolotus olkapäissä sekä jaloissa tuntuu jo. Teltat pystyyn ja trangia tulille. Tervetuloa ilta. Kaikki on tässä ja se riittää.
"Haluan nukkua kämpässä." Kertoo joukkueemme jäsen.
" Okei, mietitään. "
"Haluan nukkua kämpässä."
"Ai ilman meitä muita?"
" Kyllä. Saanhan?"
" Mietitään. Josko nukutaan kaikki teltassa?"
" Ei, haluan nukkua kämpässä. "
"Hm.. mietitään. "
Keskustelua, joka lopulta päättyy ja hän kämppään menee nukkumaan. Hän on siellä yksin. Minä teltassa. Napanuorista tiukin alkaa nytkähdellä. Itku alkaa pyrkiä ylös. Pärjääkö? Miksi hänelle luvattiin? Mitäs jos joku saapuu sinne yöllä, eikä ymmärrä häntä? Mitäs jos jotain, mitä en itsekään tiedä? Mitä jos tulee wc hätä? En itke. Mutta itkettää, hieman jo hätä nousee rinta alasta ylös. Tunne, joka nousi yllättäen. Samalla tiedän, että olen polkenut sen piiloon aina, kun se yrittää kurkata. Miksi juuri nyt?
Lapseni, jonka napanuorista tiukimman otteen olen sitonut itseeni. Lapseni, jolla erityisen erityinen napanuora on. Hän, joka nukkui omasta vakaasta tahdostaan autiokämpässä. Hän, jonka äiti itkun tunsi nousevan jostain piilosta, kun telttaan kömpi makuupussiin. Hän, jonka napanuora on ikuisesti muutamalla erityisellä säikeellä kiinni, otti irti yhden niistä joiden kuuluukin irrota. Äidistä, joka huomasi, että rajoitin on napanuoran alkupää. Äiti, jonka kuuluu kannustaa ja rakentaa rohkeutta astua omaan elämään, itkee lapsen nukkuessa vain 30 metrin päässä teltastamme autiokämpässä.
Itku nousee kyyneliksi ja kurkkua kuristaa, mutta mitäs jos maailma polkee hänet jalkoihinsa? Juuri tänään ja juuri tuossa autiokämpässä erämaan keskellä?
Jokainen lapsi on tiukasti napanuoran päässä. Erityisyys perheessä on kuitenkin tuplannut jokaisen säikeen, joka vanhempiin kulkee. Se tuplaa pakosta, ja välillä tukahduttavasti tietäen, että tämä napanuora ei katkea koskaan täysin, mutta samalla huomaan, että olenkin itse ylimääräisten säikeiden pitäjä. Minäkö olenkin se joka rajoittaa? Varmasti näin. Sydän pakahtuu huolesta, jos maailma ei näe häntä niin kuin minä. Joku ei kohtele niin kuin hän ansaitsee. Hän vilpittömästi kaikkiin luottaan. Hän ei saa kykyjensä mukaista työtä. Hän jää yhteiskunnan asettamien rattaiden pakolliseen polkuun.
Suurin hätä on tukahduttava kipu siitä, että hän ei tule kuulluksi ja kohdatuksi tasavertaisesti omana itsenään.
Tämä vyöryi teltassa päivän vaelluksesta väsyneen mieleni yli ja avasi tiukasti lukitun oven, johon hetkittäin olen vain lukon aukosta kurkistanut. Jokaisen lapsen kohdalla tulee hetki päästä irti. Sen lähestyminen polulla, jossa ei asiat mene niin kuin odotamme tai olemme tottuneet. Polulla jossa kysymysmerkkejä on enemmän kuin vastauksia, on pelottavaa. Kontrolli, en pysty vahtimaan kuin vahtikoira vieressä loputtomiin, että jokainen katsoo silmiin ja vastaa hänelle tai kohtelee reilusti. En voi.
Jätin sinne pohjoisen hiekkadyyneille mullistavan kokemuksen. Palan kultaista säiettä ilta auringon valaiseman hiekkarannan hiekalle. Erityisetkin jatkavat matkaansa, vaikkakin rinnallamme, jatkavat joku päivä askeleen kauempana. Vielä en ole siihen valmis. Mutustelen vielä autiokämppäyötä ja pidän hänet tässä lähelläni odottaen, että hän vakaasti irtiottonsa haluaa. Hetken vielä.
Aamulla kaikki on hyvin. Aamupuuro trangialla, kahvit kuksasta ja matka jatkuu kohti uutta polkua, yhdessä. Koko perhe. Perhe, jossa jokaisella on erityisen merkityksellinen paikka, jotta tiimi toimii ja teltat löytävät paikkansa.
Telttayöt onneksi jatkuvat ja ovat mahdollisia napanuorasta huolimatta nyt ja tulevaisuudessa. Olemme onnekkaita, että meillä on tähän mahdollisuus erityisenä perheenä ja monesta muustakin onnekkaasta elämän tarjoamasta sävystä johtuen.
Tämä vaellus aloitti tärkeän säikeiden lempeän irrottamisen. Sen jonka jokainen vanhempi kohtaa jossain vaiheessa.
Syvällä sydämessä ja rohkeudesta kohdata tulevaisuus.