Yhden äidin ajatuksia

Kuvan on ottanut valokuuvaja Iida Liimatainen. Saatu Aivan erityinen-projektin yhteydessä.

Yhdeksän vuotta sitten, en tiennyt teemmekö oikean ratkaisun. Ratkaisun, joka sisälsi tutkimista, kyselyä ja aimoannoksen epävarmuutta. Useita palavereja ja puheluita. Hakemuksia ja rehellisesti sanottuna myös turhautumista. Haimme koulupaikkaa lopulta yhdelle lapsistamme oman kunnan ulkopuolelta naapurikunnista. Ratkaisua, jossa lapsi kulkisi joka arkipäivä seuraavat yhdeksän vuotta kouluun naapurikuntaan. Suurimpana toiveena oli saada paikka, jossa vertaisuus olisi mahdollista, henkilöstö olisi itse tehnyt valinnan työskennellä tuen tarpeisten kanssa ja ryhmä olisi pieni.

Oliko helppoa? No ei ollut. Olimme saaneet diagnoosin perheemme arkeen vasta hetkeä aiemmin, ja sen keskellä uuden maailman sisäistäminen, jossa piti tietää ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy, oli vielä kesken. Tuli tukia, arjen apuja, terapeutteja ja kokonainen maailma, jota katsottiin eri silmin. Tärkeimpänä meille ja suurimpana huolena oli miten lastani tullaan kohtelemaan tässä yhteiskunnassa ja ihmisten keskellä.

Päätösten keskellä ympärillä oli ammattailaisia. Heitä,jotka saivat meille tunteen, että ovat reilusti lapsen oikeuksien puolella sekä joukkoon mahtui myös ymmärtämättömiä kohtaamisia. Saimme myös kommentteja ns. kylän kahvipöydistä, joissa ilmeni, että päätöstämme on pohdittu asiaan liittymättömien kesken.  Paljon unohdan asioita, mutta nämä kommentit muistan edelleen. Kyseessä ei ollut kuitenkaan minkään koulun hyvyys tai huonous. Kyseessä oli oman lapsen tuen tarpeiden ja arjen taitojen näkökulmasta tehty hänen oikeuksiaan kunnioittava päätös tasavertaiseen oppimiseen ja ryhmään kuulumisen mahdollisuuteen.

Nyt tiedän. Teimme oikean ratkaisun.

Lapsi sai paikan, jossa aikuisilla oli menetelmät, opit ja tahtotila sekä ymmärrys ja suurimmaksi osaksi sopiva resurssi kohdata nämä arjen monia taitoja opettelevat lapset, joille koenumerot eivät ole koulun pääsisältö, eikä täydellisen matematiikan tai kielen taidot. Ei maksettu koenumeroista tässä perheessä kenellekään lapselle. Siitä kyllä sai kehuja, että hoitaa asiansa hyvin, on reilu toiselle ja muistaa, että jokainen omilla mahdollisuuksillaan on oikeutettu kuulumaan porukkaan. Meillä stipendi jaetaan näistä.

Yhdeksän vuotta sujui lopulta nopeasti. Joukkoon mahtui toki hetkiä, joissa vanhempana toivoi, että asiat järjestyisivät ja tuli kyseenalaistettua toimintaa, mutta suurimmaksi osaksi pystyn sanomaan, että lopulta moni asia sujui hyvin. Riittävän hyvin. Silloinkin, kun joka kevät ja joulu mietimme, että kumman koulun juhlaan menemme. Silloinkin, kun muut lapsemme olivat osana oman pienen kotikuntamme koulun tapahtumia, uuden koulun rakentamista ja tärkeimpänä oman kotikunnan ihmisiä. En voi kieltää, ettei se olisi välillä tuntunut pahalta, että yksi lapsista ei kuulunut tänne. Nyt kuitenkin matkan nähneenä tiedän, että hän sai loistaa ja onnistua sekä olla osa ryhmää vertaisena, kuten toivoimme. Maanosan ja lippujen oppimista tärkeämpää on ollut pystyvyyden ja itseluottamuksen tukeminen, mahdollisuus olla osa ryhmää omilla kyvyillään.

Nyt olemme sen äärellä, että lapsista tiukimmin napanuoralla meihin sidottu on uuden edessä ja olemme jälleen yhdeksän vuoden takaisessa hetkessä. Pitää luottaa, että asiat järjestyvät ja lapseni saa jatko-opiskelupaikan niistä muutamista vaihtoehdoista, jotka heille tarjotaan, jossa hän omilla mahdollisuuksillaan saa oikeuden kasvaa ihmisenä taas eteenpäin. Saa ympärilleen ihmisiä, joilla on oma halu, kyky ja ymmärrys kohdata silloinkin, kun toinen katsoo maailmaa erilaisten lasien läpi.

 Sen tiedän, että laskemme askeleen kauemmaksi nuoren, jonka sydän on yksi suurimmista ja avoimimmista.

Hänen maailmassaan olemme kaikki arvokkaita.

Kohtaamisiin Janna